perjantai 15. helmikuuta 2013

Muistojen Pariisi


Kymmenen vuotta sitten, 
Pariisissa,
rakkaan ystäväni kanssa.

Pitkin kapeita kujia opaskirja kädessämme joka päivä uusia reittejä etsien, 
seuraten konditorioiden tuoksuja, 
kävelimme ylitse Marilyn Monroen haameen helmoja nostattaneita tuuletuskanavien, 
ihailimme Eiffel-tornin valoshowta iltaisin majapaikkamme ikkunasta, 
kävimme ilmaisvessassa Louvressa 
-ja haaveilimme punaviinilasillisten äärellä.

Kirjoitimme reissulla itsellemme kirjeet 20-vuotiaalta 25-vuotiaalle itsellemme. Ehkäpä tämä blogi on kirje minulle alle 30-vuotiaalta itseltäni yli 30-vuotiaalle itselleni.

Tulevaisuus.
Minua ei pelota. Samalla minua juurikin pelottaa. 
Minulla on edelleen haaveita. Samalla toiset haaveet ovat jo haalistuneet.
Minä olen saanut toteuttaa itseäni. Toisaalta olen antanut muiden rajata sitä, mitä minä olen.

Kuinka oppisin elämään niin, että saisin olla kiitollinen jokaisesta päivästä? Kuinka kääntäisin katkerankin ajatuksen iloksi muiden puolesta? Kuinka osoittaisin vajavaista rakkauttani kaikkia heitä kohtaan, jotka sitä tarvitsevat?

Pariisiin palaan, 
muistan,
kuinka auringon polttamat puiden lehdet juoksivat kilpaa tuulessa,
kuinka käteni hipaisi rautaista porttikongin tolppaa,
kuinka juoksimme, lopuksi ilman kenkiä, pariisin keskustasta viiden kilometrin matkan majapaikkaamme kaatosateessa ukkosen jylistessä.
- hullut suomalaiset.

Miksi unohdan niin usein nauttia tästä hetkestä?
Miksi annan hyvin hetkien peittyä suoritusten alle?
Miksi?

Haluan muistaa vielä kymmenenkin vuoden päästä, kuinka minä olin läsnä itselleni ja muille, ja kuinka nautin siitä, mitä elämä minulle tarjosi kaikessa hulluudessaan.

Sasa


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti