haaste: millainen olit, mitä ajattelit?

löysin haasteen sekä puutalobabyn että karon sivuilta. saa nähdä kuinka pitkälle tässä yövuorossa ehdin mutta yrittänyttä ei laiteta. tunnetusti rakastan menneiden muistelua, tämä on siis haasteista mieluisin.

elokuu 1999
takana kesä polvijärven urheilijoiden jäätelökioskilla, edessä ensimmäinen vuosi lukiota. käytän valkoisia micmaceja ja paksupohjaisia kenkiä ja olen nii-iiin cool. anna-ystävän kanssa aiheutamme paheksuntaa myöhestelemällä ja tirskumalla tunneilla. anna kyllästyy pikkukylän meininkiin ja lähtee suurjoensuuhun lukioon. muodostamme kuolemattomat, minä ja kolmoset. käyn tanssitunneilla joensuussa, samoin dok-pienryhmässä. elän miten huvittaa, määrään itse menoistani. kohtuullisen järkevästi kuitenkin. kiltti isäkulta kuljettaa minua ja kolmosia menoihin ja tapahtumiin. pyöräilen kouluun ja airopikkiin kylälle, pussailen paulia kunnes tulen petetyksi kun pauli pussaileekin kännissä kotibileissä raisaa fuck! dok-ryhmää vetää pete, jonka kautta tutustun joensuun seurakunta-skeneen. isi ja marja alkaa seurustella. vietän entistä enemmän aikaa pois kotoa.

huhtikuu 2003
tiimivuoden kevät ryttylässä. yksi elämäni merkityksellisimmistä vuosista. asun toimelassa ehkä vielä sinikan kanssa. vihaan sitä, miten sinikka jättää likaiset stringit lattialle, muuten siedämme toisiamme. aamuisin jätän aamuhartaudet väliin, en vaan jaksa. paitsi kun ollaan sovittu danin kanssa että mennään. paitsi jos ollaan oltu edellisenä iltana riksussa ja ilta on venynyt irkussa. kaakaolla, aina vaan kaakaolla. meillä on tiivis tiimi, osan kanssa muodostan vieläkin tiiviimmän ympyrän. elämä on ihanan yksinkertaista, jotenkin. on vaan se lintukoto, jossa paiskotaan töitä, eletään 19-vuotiaan nuoren naisen jatkuvaa tunnevuoristorataa ja mennään illalla riksuun. pienet ympyrät. se oli jotenkin helppoa. jotain perustavanlaatuista muodostui tuon vuoden aikana. peruskallio. ja ystävät, joita ei voi mikään korvata. niijoo, ja taidan olla umpirakastunut vaikka "ollaan vaan kavereita".

lappeenrannassa keväällä 2003.

kesällä 2003. 

maaliskuu 2009
oi lahti on! muutan lahteen. 1.3.2009 aloitan työt kristillisessä lähetysjärjestössä, jonka pölyt luulin jo karistaneeni jaloistani. perehdytys kestää pari tuntia, sen jälkeen olen omillani. tartun toimeen innolla, koen että olen johdatettu tälle paikalle. annan kaikkeni työhön.
takana yksi raskaimmista syksyistä, uusi kevät luo toivoa uudesta alusta. syksyn synkkyys unohtuu vähitellen, ruusupuska ja kauniit sanat kultaavat kuristavat muistot. jatkoa siitä ei onneksi koskaa seuraa, mutta tuolloin on pieni toivonriekale ja ihanasti lepattava ihastuksenliekki.
muutan vanhaan puutaloon alivuokralaiseksi sasalle. mun huoneessa on kupruileva katto ja repeilleet tapetit (jotka joku päivä hetken mielijohteesta revin kokonaan pois ja paljastan hauskan retrotapetin. mutta ilman sasan lupaa, anteeksi!) juoksemme varpaat sinisinä ulkosaunaan, sisäsuihkua ei ole. tutustumme, rukoilemme, riitelemmekin. muodostuu side, circle of trust.

paita ja peppu, varttia vaille lahteen muutto.

ensimmäisen lahti-kodin circle of trust.

18.9.2009
asun edelleen lahdessa, mutta puutalo on muuttunut yksiöön kirjaston taakse. vuokraemäntä asuu seinän takana, ensimmäisten illanistujaisten (jotka päättyivät jo klo 23!!) päätteeksi saan tekstiviestin "tytti, et asu enää omakotitalossa. kerrostalossa kaikki äänet kuuluvat paremmin." ahdistun, kuljen kotonani hiljaa ja varuillani. ensimmäisenä yönä en nuku yksin, levitän vuokraemännän asuntoon jättämän kirkkaansinisen sohvan minulla ja ihastukselle. tuijotamme toisiamme silmiin pitkälle yöhön, juttelemme sanan siellä toisen täällä. olemme umpihuumaantuneita mutta pelkään. vielä ei ole aika.
purskahdan itkuun henkilökuntapalaverissa, en jaksa enää työtaakkaa. pomo ottaa kainaloon, kyllä se siitä. on aika alkaa laskea työtunteja ja tasata vapaita. omien ympyröiden ahtaus ahdistaa, haluan olla vapaalla vain minä, ilman etu-tai takaliitteitä.
minulla on paljon ystäviä, hyviä ystäviä. lahti on ottanut minut suotuisasti vastaan. lahti on koti, loppuun saakka.

extempore-reissun dubliniin coldplayn keikalle elokuussa 2009.
ei jättänyt kylmäksi, ei! yksi hienoimmista reissuista ikinä.

syysjuhlat onkamaalla syksyllä 2009.
selkään hyppäsi serkunkumminkaimankekara.
olin näytillä suvulle, taisinpa pitää puheenkin päivänsankarille.
jännitti niin että sankarin nimi unohtui. hymyllä siitä selvisi.

17.7.2010
muuttohommissa, taas. tällä kertaa keskustaan torin kulmille. kämppiksiksi heppatyttö iiris ja miehen kaveri, punaista hylamaitoa suoraan tölkistä juova vesa. vesa ei tosin montaa yötä nukkunut yhteisessä kodissa, saimme iiriksen kanssa pitää akkavaltaa huoletta. mun tietämättä mies oli näihin aikoihin käynyt sormuskaupoilla, vähän päälle viikon päästä sanoin itkuisen joon vesitornin katolla. 
töissä takana rankka rupeama, oikeastaan se syy, miksi mut oli työhön palkattu. aloin lopullisemmin suunnitella poisjäämistä, vaikka vielä melkein vuoden olin virallisesti hommissa. työkuviot olivat vakiinnuttaneet asemaa, se helpotti oloa ja eloa. ja anni, ihana anni muutti kaupunkiin ja sain vähän luokkakaverivertaistukea. 
pyjamahousuissa juoksin lähesnaapuriin kikalle iltateelle harva se ilta, radiomastoilla käytiin pitkiä lenkkikeskusteluita ja parannettiin maailmaa. ei siis ihme, että kikka oli saattelemassa mua luontoalttarille seuraavana keväänä. 

ihana satama kesällä 2010.

monia elämän päähenkilöitä jäi mainitsematta, syystä tai toisesta. heitä kyllä riittää, hurjasti. taivaalle kiitos siitä!

sasa, sun vuoro!

valivalivali.

olen viime aikoina kuullut useammastakin suusta lauseen "sosionomit valittaa aina!" en tiedä onko kyseessä epäsuora vihjaus omasta toiminnastani vai mahdollisesti superkurja yleistys. oli niin tai näin, on se saanut mut miettimään omaa tapaani ilmaista asioita. ja tottahan se on, että usein puran työn tuottamaa henkistä taakkaa siitä purnaamalla ja ruotimalla, eli parannuksen paikka! kuitenkin, huomaan samalla tarpeen selittää omaa uravalintaani, vastaiskuksi valitus-lausetta usein seuranneelle "no jos se on niin vaikeeta nii miksei ne vaan lopeta!".

minusta piti tulla opettaja. tai kampaaja. kasvatustieteitä jopa kerran hain opiskelemaan, tosin pääsykokeisiin menin vähän läpällä ja lukematta. sosionomiksi päädyin koska halusin opiskella nuorisotyötä, kristillisillä painotuksilla. ja kuten monet muutkin samoista lähtökohdista ponnistavat, löysin itseni haikailemasta lastensuojeluun. jokin siinä imaisi mukanaan ensi hetkestä lähtien. se vei mun sydämen, nää nuoret vei mun sydämen. kiertoteitse päädyin lopulta unelmatyöpaikkaani, jossa olen pian pari vuotta porskuttanut, vääntänyt kättä vuorontellen työkavereiden ja teiniräkänokkien kanssa. kahteen vuoteen on mahtunut paljon, ennenkaikkea oppimista, varmasti aimo annos sitä valittamista mutta yhä syvenevä tietoisuus siitä, että tätä minä haluan tehdä, tähän mut on kutsuttu.

(ja jos joku yökkäilee jo tässä vaiheessa, en suosittele jatkamaan)

aloittaessani tämän työn tiesin mihin ryhdyn. totesin jopa, että haluan tehdä tätä työtä niin paljon, että olen valmis jopa epäonnistumaan. (sitä ei kauaa tarvittu odotella...) haluan oppia, haluan ymmärtää, haluan kehittyä paremmaksi. mutta kun, nyt se haastava... ei vaan yksi haastavimmista, tätä työtä ei kokemukseni mukaan voi tehdä muulla kuin persoonallaan. ja jos haluaa muuttua, täytyy muutoksen lähteä persoonasta käsin. minusta. sisältä. käyn siis jatkuvaa prosessia itseni kanssa, jotta voisin tehdä päätökset ja ratkaisut, jopa normaalin kanssakäymisen minuna mutta samalla rautaisena ammattilaisena. nuoret, joiden kanssa työtä teen, aistivat, jos en ole sanojeni takana tai jos toimin epäaidosti. samaan aikaan minun pitää olla lähellä mutta koko ajan valmiudessa ottaa pari askelta taaksepäin voidakseni arvioida tilannetta kauempaa. vaikka nuoret elävätkin hyvin normaalia elämää, täytyy minun olla valmis perustelemaan motiivini sille, miksi teen normaalitkin asiat niinkuin teen. kaikessa on taustalla jotain. ja jälleen kerran, tehdä tämä aidosti.

lisäämällä tähän sisäiseen prosessiin ne itse asiakkaat, heidän lähiverkostonsa saat yhtälön, jonka kanssa työskentelen. ainiin, ja ne työkaverit. niijoo, ja se ainainen säästöbudjetti ja hitonmoiset paineet kaikkialta tuottaa vaikka tuottaa ei voi.

myönnän. olen helkkarin ylpeä siitä mitä teen ja väitän olevani hyvä työntekijä. en siksi koska pelastaisin ihmisiä tai koska muuttaisin ihmiselämiä. se ei ole tehtäväni, siihen en edes pyri. on Yksi joka voi sen tehdä, ja se en ole minä. hyvä työntekijä olen siksi, että olen saanut nuoren itkemään. koska olen saanut nuoren suuttumaan. olen saanut nuoren nauramaankin, mutta vähintään yhtä lujaa raivoamaan ja huutamaan. olen seissyt rajana silloin kun nuori ei ole pystynyt itselleen rajaa asettaa ja ottanut vastaan kaiken sen sydämen pohjasta tulevan vihan, joka ei todellisuudessa edes minulle kuulu. olen nähnyt kuinka nuori nousee, uskaltaa ottaa siivet käyttöönsä ja lähtee lentoon taakseen katsomatta. olen hyvä työntekijä, koska aina en osaa, usein epäonnistun ja joudun pyytämään anteeksi. koska olen ihminen.

ei tämä ole mitään hiton hyväntekeväisyyttä eikä tämä työ tee minusta yhtään sen parempaa ihmistä. en odota kiitosta, palkan saan kuukausittain ja sillä hyvä. mutta tämä on mun paikkani olla. tässä seison, muutakin voisin, mutta en halua. jos joskus tulee tilanne, etten enää halua, lähden. siihen saakka pidän pääni pystyssä, yritän hillitä kieltäni valittamisen suhteen ja toitoan ilmeisesti nykyään liian harvoin toteamaani lausetta: mä rakastan mun työtä!

kotona.

ystävät ja tuttavat suomen chigagosta, tämä on teille! silmänurkka kostui kun katselin ah niin tuttuja maisemia. mun piti kirjoittaa tällä otsikolla jo aiemmin, brädi toimi viimeisenä pakotteena avata sanainen arkkuni.

olen nimittäin siinä onnellisessa asemassa, että omistan useita koteja. viime viikon vietin idässä karjalanpiirakoiden luvatussa maassa, tällä viikolla toin likavaatepyykkien täyttämät laukkuni takaisin arabiaan ja pyörähdin niin rakkassa lahdessakin ystävää juhlimassa, muutamia kodeistani mainitakseni. itä-jerusalemin rukouskutsu saa sydämeni värähtämään tutulla, turvallisella tavalla, samoin tampereen mukulakivikadut ja skövden pieni torialue. jokaisesta paikasta voisin kirjoittaa vähintään useita kirjoja, jokainen kodeistani ansaitsisi sen.

mutta tämä kirjoitus olkoon omistettu idälle. aina siellä käydessäni huomaan kamppailevani ristiriitaisten tunteiden kanssa. vajoan helposti muisteloihin kulkiessani tuttuja hiekkateitä ja tirauttelen itkuja yhdessä jos toisessakin kadunkulmassa. menneisyyden tunnevyöryistä on välillä haastavaa siirtyä nykyisyyteen. eikä vähiten sen takia, että edelleen koen suurensuuria haasteita perheeseeni liittyen (vai onko tämä ehkä yksi niistä elämän never ending storyista? kenties.). vuosien harvat kotikäynnit ja niiden aikana tapahtunut kasvu on välillä kipeän räikeässä ristiriidassa sen kuvan kanssa, mikä perheelläni minusta on. kuinka olla läsnä nykyisenä minuna kun minusta oletetaan jotain ihan muuta? perheeni puhumattomuuden kulttuuri uhkaa nielaista minusta ison palan, pakottaa muottiin ja vetäytymään kuoreen silloinkin kun hiljaisuus raastaa, repii, rikkoo. ja silti, siitä huolimatta että heidän kanssaan oleminen sattuu välillä niin helkkarista, on siinä jotain mihin juuret ovat tiukasti kietoutuneet, jotain pysyvää ja vettä sakeampaa. siksi jatkan taistelua, sydän vereslihalla, voidakseni olla läsnä Minuna. koska he ovat osa minua ja minä heitä.

ja voidakseni myös toivottavasti joskus antaa erilaisen perinnön omille lapsilleni.

haamuista.

Tänään joudun olemaan mielikuvitukseton, ja siteeraamaan itseäni. Olin nimittäin eilen keikalla ja
yllättäin pieni keikkapaikka olikin täynnä ihmisiä menneisyydestä, ystäviä ja hyvän päivän tuttuja. Edellisessä blogissani joskus kirjoitinkin heistä, haamuista, näin:

Noniin, nyt niistä haamuista. Minä nimittäin pidän niistä. Häivähdyksistä menneestä elämästä ja ihmisistä. Kahvikuppia kannatteleva pipopäinen poika metron liukuportaissa nostaa mieleen vuosien takaiset huolettomat kesäyöt, rahattoman mutta ah niin kokemusrikkaan elämänvaiheen alati vaihtuvine tunteineen ja uusine kohtaamisineen. Tai yllättäin vastaan tullut asuntoilmoitus, allekirjoituksena nimi joka joskus sai veren pysähtymään ja sydämen pakahtumaan. Niin, minä rakastan menneiden muistelua, niitä sykähdyttäviä tunteita joita menneet minussa herättävät. Kiinnyn aina enemmän ihmisiin kuin paikkoihin joten kaiken sen historian havinan mieleeni tuovat ensisijaisesti nuo elämäni tähtinäyttelijät, haamut.

Niin, minä pidän haamuista. Aika tekee tehtävänsä lähes poikkeuksetta, valelee rumat ja ahdistavimmatkin hetket rustiikilla muokaten niistä romanttisen tarinan. Mennyt ei yleisesti ottaen ole minulle se ongelma. Sen sijaan nykyisyys tuottaa useinkin ongelmia. Kun tuo ajanhittolainen ei toimi toivotun nopeasti vaan antaa nykyhetken kirvellä ennen tarinan kultaantumista.

Todellisuus sen usein tekee, kiskoo minut takaisin. Muistuttaa tästä hetkestä ja sen hyvyydestä, kaikista sen väreistä ja säikeistä. Miten rakkaus ja romantiikka eivät kulje vain menneissä tapahtumissa vaan yhtälailla tässä ja nyt. Siinä iltapalassa joka odottaa valmiina pitkän työpäivän jälkeen, hymyssä keskellä yötä molempien havahduttua yhtä aikaa, sylissä johon käpertyä pettymyksen kohdatessa, katseessa joka rakastaa silloinkin kun huudan mene pois koko pienen sieluni kurjuudesta.

Niin, minä pidän haamuista. Lähes yhtä paljon kuin elämästäni tässä ja nyt.

Huvituin huomatessani hurraavani samalle biisille kuin yksi elämäni tärkeimmistä haamuista, aivan samassa kohtaa. Jotain tapahtui niissä yhdessä vietetyissä vuosissa, jotain peruuttamatonta. Jotain minussa on hänessä, jotain hänestä jäänyt minuun kiinni. Palaksi kurkkuun, malkaksi silmään. Vieläkin, vuosien jälkeen kirpaisee. Ja ei, tässä ei ole kysymys menneen haikailusta, vaikka siltä ehkä kuulostaakin. Enemmän yritän löytää sen, miten kääntää menneet voitoksi, ja miten antaa itselleni anteeksi kerta toisensa jälkeen sen, miten huonosti olen ihmisiä kohdellut. Miten en osannut muuta kuin imeä kaiken sen energian minkä irti sai, voidakseni jaksaa itse jatkaa matkaa. Miten poljin toista ollakseni itse korkeammalla, vaikka todellisuudessa vajosin, vajosin, vajosin.

Niin, ja milloin se ei enää sattuisi, se muistaminen.

Mennyt, rustiikkinen tai vielä kuorrutustaan kaipaava, ei muutu. Mutta minä muutun, toivottavasti. Tänään voin, saan olla erilainen kuin eilen, huomenna saan antaa itselleni mahdollisuuden toimia toisin. Ylihuomennakaan en yllä ylivertaisuuteen ja ensi viikolla vielä epäonnistun. Mutta minä jatkan. Koska kauneimmaksikaan maalattu menneisyys ei vedä vertoja sille, mitä tulevaisuus voi tuoda. Ja koska minuksi voin kasvaa vain elämällä.

Hormooniraivokiukkuitkukohtaus

Siinä itki impi illan, kaikerteli kaiken yötä 

rannalla vesikivellä, laajalla lahen perällä. 

Valitsin alle kouluikäisenä kesäretkellä taidemuseosta matkamuistokseni Kalevala-aiheisen taulun, johon oli liitetty yllä olevat Kalevalan säkeet. Vanhempani antoivat minun ostaa sen, sillä heitä huvitti valintani. Niin, mie oon pienestä pitäen ollut sellainen, itkijä. Itken ilosta, surusta, kivusta, tuskasta, rakkaudesta, liikutuksesta, vihasta...

Viikonloppu kulminoitui suolaisiin kyyneliin;
Äitienpäivän tunnetila oli hallitsematon tunnemyrsky ja kipeät, karvaat kyyneleet. Selittämätöntä, holtitonta käytöstä ja raivoa.
Seuraavana päivänä saapui jokakuukautinen ystävämme vierailulleen.  

Miten toivoisinkaan, että jonain päivänä saisin olla se, jonka ympärille keräännytään tuona toukokuisena päivänä, joka juuri nyt tuntuu niin kipeältä.

En löydä vieläkään sanoja tähän kaikkeen. On vain tunteita, jotka eivät enää suostu pysymään naamarin takana piilossa muiden katseilta. Sanatonna, kyynelin, olen kuunnellut viime aikoina seuraavia tunteiden tulkitsijoita. Viitasen Piia puhuttelee laulullaan Miltä tuntuu, äitienpäivää seuraavana iltana kuulin radiosta ensimmäistä kertaa Arttu Wiskarin biisin Ikuisesti kahdestaan ja itkuhan siinäkin tuli.

Itkijänainen.

Tasan sata!

Sata asiaa, jotka tekevät minut onnelliseksi:
1.Usko. 2.Mies. 3.Ystävät. 4.Kävelylenkit. 5.Kummityttö. 6.Leskenlehdet. 7.Arasti vihertävä nurmikko. 8.Uusi paita. 9.Auto. 10.Kevät. 11.Juokseminen. 12.Pyöräily. 13.Uusi pyöräilykypärä. 14.Aurinkoiset illat. 15.Koirat. 16.Vauvauutiset. 17.Työporukka. 18.Nuoret töissä. 19.Blogit. 20.Suunnitelmat. 21.Haaveilu. 22.Koti. 23.Appivanhemmat. 24.Lankomiehet. 25.Kodit monissa kaupungeissa, monissa maissa. 26.Keväinen Helsinki. 27.Björn Borgin pikkarit. 28.Uusi sarja, jota seurata. 29.Hyvä kahvi. 30.Onnistumisen kokemukset. 31.Turkinpippurit. 32.Hymyilevät ihmiset. 33.Kasvaminen. 34.Kesän odotus. 35.Parantuva polvi. 35.Irtokarkit. 36.Tasapaino. 37.Haasteet. 38.Kengät. 39.Ratikkamatkat. 40.Kumpula. 41.Vanhankaupungin koski. 42.Arabian rantabulevardi. 43.Naapurit. 44.Talonmies. 45.Uudet jäätelömaut. 46.Matkakuume. 47.Kirkkaanväriset kynnet. 48.Ester. 49.Oivallukset. 50.Puuhastelu illalla ulkona. 51.Autolla ajaminen. 52.Juoksutrikoot. 53.Salikortti. 54.Oma sänky. 55.Puistohengailut. 56.Mummi. 57.Juhlat. 58.Menneisyys. 59.Tulevaisuus. 60.Leffat. 61.Koskemattomat. 62.Pitkät keskustelut. 63.Satunnaiset, lyhyet kohtaamiset. 64.Päiväunet. 65.Oppiminen. 66.Epäonnistuminen. 67.Kokeneempien viisaudet. 68.Youtube. 69.Varavanhemmat. 70.Vastuu. 71.Kolmekymppiä. 72.Ámmatillisuus. 73.Spontaanit tempaukset. 74.Pitkäjänteisyys. 75.Lenkkarit. 76.Löydöt. 77.Post it-laput. 78.Instagram. 79.Vastaukset. 80.Kysymykset. 81.Listat. 82.Menolippu. 83.Mäkkäri. 84.Valkosipuli. 85.Pitkät aamut. 86.Vuorotyö. 87.Linnunlaulu. 89.Vasta. 90.Sauna. 91.Koivukujat. 92.Valkovuokot. 93.Hiljaisuus. 94.Palkka. 95.Leipomukset. 96.Minuus.  97.Kevätsade. 98.Purot. 99.Valkoviini. 100.Suklaa.

Mikä sut tekee onnelliseksi?

kohtuus kaikessa

Että näin.

Olimme eri mieltä polveni kanssa siitä, onko 16km hyvä idea vai ei.

Lähestyvään kolmekymppisyyteen on liittynyt mulla vahvasti ajatus "Jos ei nyt, ei koskaa". Kaikki mitä olen ikinä ajatellut tekeväni, täytyisi tehdä nyt, ennenkuin se kamala kolmekymppiä tulee eikä enää ehdi. Yhtenä näistä syksyllä odottava puolimaraton. Ikinä en ole ollut pitkäjänteinen, suunnitelmallinen ihminen, päättäväisyys on hiiren tasoa ja laiskuus elämää ohjaava voima. Päinvastoin, johonkin toimeen ryhtyessäni lähden suurella innolla (ja äänellä) mukaan, vakuuttuneena asian tulipalokiireestä ja elämää suuremmasta tarkoituksesta. Kunnes kyllästyn. Peliin laitetaan kaikki, mutta se varsinainen työstämisvaihe jää harmillisen usein lyhyeksi. Aikaa koko prosessiin alkuinnostuksesta täydelliseen kyllästymiseen ja jopa mahdolliseen uuteen innostumiseen kuluu pahimmillaan kymmenen minuuttia. Enkä edes liioittele. Voi siis olla, että vuosien varrella on tullut kerran jos toisenkin lyötyä yli.

Niin tälläkin kertaa. Kun ensinnäkin sain itseni sitoutettua ajatukseen suunnitelmasta, joka huipentuu puolen vuoden päästä, vapisevin sormin kirjoitettua nimeni osallistujalistaan, oli aika laittaa sata lasiin ja antaa mennä. Mutta kun kestävyysurheilussa sillä ei päästäkään niin pitkälle, ei varsinkaan sinne maaliin saakka. Ei näköjään edes puolimatkaan. On pakko antaa lihaksille aikaa sekä kehittyä että levätä, että joskus voi saavuttaa tavoitteen, ylittää itsensä. Kun hammasta purren linkkasin viimeisiä metrejä kotiin tuskanhien kihotessa otsalle, vannoin ja vakuutin, että tällä kertaa yrittäisin edes hillitä sangviinikon luonnetta ja ottaa rauhallisemmin seuraavalla kerralla. Aikaa on vielä ruhtinaallisesti, kesän ehdin juoksennella ja vähitellen kohottaa juoksukuntoa tavoitetta kohti.

Ja kappas vaan, niinhän se taitaa olla elämässäkin. Aikaa on, ainakin toivottavasti, vielä vuosikausia. Jopa kolmenkympin jälkeenkin toteuttaa niitä toteutumattomia unelmia. Elämä jatkunee rajapyykkien jälkeenkin. Ehkä erilaisena, ehkä ei. Ehkä vuosien myötä huomaan unelmieni muuttuvan, asettuvan erilaiseen tärkeysjärjestykseen. Voi olla, että jotkut unelmista jäävät uusien alle, jotkut toteutumatta muuten vain. Kaikkea en ehkä voikaan saada. Kaiken keskellä kai olennaisinta on, että olen onnellinen nyt. Huomisesta en tiedä, mutta näillä näkymin sekin vaikuttaisi ihan mukavalta. Ja sen jälkeinen elämä... No, katsotaan sitä sitten.

Yövuoroterveisin,
Tytti

Ylitin itseni.

Selvisin työpäivästä,
istuin kuuliaisena kasvatustieteen perusteiden viimeisellä ohjausluennolla,
hikoilin reilun tunnin ensikertalaisena bodycompatissa ja
kävelin karkkikaupan ohitse sen sijaan, että olisin mennyt ostoksille kulutettujen 700 kalorin kunniaksi!
Kotiin kävellessä taivas oli sininen ja auringon viime säteet väreilivät ilmassa. Elän!

Hurjasti on ajatuksia sieltä ja täältä, kunhan niitä saisi sanoiksi koottua.

Tuntuu, että elämässä tapahtuu tällä hetkellä paljon. On rakennuspuuhaan ryhtymistä ja siihen liittyviä asioita sata, on uuden työn tuomat uudet haasteet ja on toteutumattomia toiveita, joille on ryhdytty tekemään jotain. Paljon prosessia ja paljon kaaosta.

Kaiken kaaoksen keskellä tuntuu hyvältä olla juuri tässä hetkessä ja nimenomaan läsnä itselleen ja lähimmäisilleen - tunnen eläväni!

Tästä on hyvä jatkaa.

Mie

Nyt niistä vauvoista!

(Varoitus! Luvassa hiomatonta ajatuksenvirtaa, totuuksia minulle. Tiedän liikkuvani veitsenterällä.)

Niin, kuten todettu, en ole lähtökohtaisesti ollut ihminen, jonka suurin toive on olla äiti. Rehellisesti, olisin monille ystävilleni suonut äitiyden minua ennemmin, heistä kun monet ovat äidiksi jo vuosia halunneet. En minä ole, ainakaan yhtä kauaa. Freud voisi paljon veistellä viestiä ja vitsiä varsinkin syistä, enkä ihan voi villaisella painaa omaa perhetaustaani. Minulle onnellinen koti ei ole ollut automaatio, ja luurankoja on kaapeista sadellut vielä pitkälle aikuisiälle saakka. Se on varmasti syynä myös siihen, että sitoutuminen tuntui joskus mahdottomalta ajatukselta, äitiydestä puhumattakaan.

Mutta jotain on muuttunut. Luulen muutoksen lähteneen vähitellen, alkaen niistä iloisista viesteistä lähipiirissä ja äidiksi tulevien hehkuvista poskista, ilosta säihkyvistä silmistä. Perhetyöntekijänä muistan hetken, kun keinuttelin kiikkustuolissa vastikään sairaalasta päässyt keskostyttö sylissäni. Seurailin tuntikausia hänen pienten kasvojensa ilmeitä, varpaiden kipristelyä ja pienen rintakehän kohoilua. Niin kliseistä kuin se onkin, jokin sisälläni liikahti.

Vähitellen ollaan tultu aikaan, kun huomaan kaipaavani äitiyttä. Pelonsekaisesti, varovasti. Sen ääneen sanominen kauhistuttaa, eihän mikään ole varmaa. Ensimmäistä kertaa huomaan kysymysten lapsien saamisesta jollain tasolla sattuvan. Onko arvoni naisena ja/tai vaimona sidottu siihen, onko kohdussani elämää tai edes toivoa siitä? Entä jos minusta ei koskaan tulekaan äitiä? Tai vielä pahempaa, tulee äiti mutta ihan kamala! Ja mies lähtee ja lapset vihaa ja itsekin katkeroidun ja kyynistyn! On helpompi kieltää toive kuin toivoa avoimesti ja pettyä. Vai onko? Entä jos uskaltaisinkin sanoa ääneen toiveeni ja pelkoni niillekin, jotka kevyesti kysymyksen ilmoille heittävät, vaikuttaisiko se? Uskaltaisiko joku toinenkin sen jälkeen? Saisiko tunne silloin tarvitsemansa tilan?

Muutama viikko sitten näin unen, jossa minulla oli pieni, vaaleakutrinen reipas poika. Minun poikani. Unista voi jokainen olla mitä tahansa mieltä, mutta minä haluan uskoa siihen lupauksena. Joskus minä voin olla äiti, ja minä voin rakastaa, omalla, välillä rikkinäisellä tavallani. Minun perheeni voi olla onnellinen, omalla rikkinäisellä tavallaan. Mennyttä elämääni en voi muuttaa, mutta kaikkeni teen, että tulevassa on paljon naurua, iloa ja onnenkyyneleitä.

oodi nuoruudelle

1 viikonloppu
2 juhlat
3 yötä, jokainen eri paikassa
4 kaupunkia
5 x 5 on 25 eli tämän rupeaman työtunnit

HUHHUH!

En tiedä pitäisikö taputella itseäni selkään vai vääntää itkua. Ehkä molempia. Semmoinen hulinaviikonloppu että oksat pois! Viikonloppu alkoi yllätysbabyshowereilla Lahdessa, jatkui lyhyillä yöunilla kotona Helsingissä, piiiitkällä työvuorolla Espoossa, polttareilla Tampereella jossa  vietin lyhyen yön kukkalakanoissa puolivahingossa (tähän väliin olin suunniteilla yhdet tuparit Riihimäellä mutta ne nyt jäi väliin, nössö kun olin), ja nyt tässä, vieläkin piiiiidemmässä yövuorossa Espoossa. Vielä viisi tuntia niin koittaa puolentoista vuorokauden kaivattu totaali(kuolema?/)lepo.

Ja miksikäs tästä kirjoitan? No koska olen ihan ylpeä itsestäni! Viime vuosina elämäni ratkaisuja on sen kivakaveriFiiliksen sijaan määrittänyt tylsääkintylsempimuttaniinkäytännöllinenJärki. Punnitsen ratkaisuni riittävän unen-, liikunnan-ja ravinnonsaannin mukaan, ehkä myös kotoilutarpeen. Kun en vaan jaksa olla ahkerana jos jokin edellämainituista on vajaalla. Ahkeruuden puutetta ikävämpi ominaisuus on se, että jonkin väliinjättäminen tekee minusta ikävän akan, joka äksyilee helposti, ja joka Elintärkeiden Toimintojen väliinjättämisestä johtuvan huonon omatunnon lisäksi potee syyllisyyttä myös äksyilystään. Ja kappas, noidankehä on valmis. Yleensä myös riita.

Mutta tämä viikonloppu oli erilainen! Kamikaze-meiningillä päätin ehtiä kaikkiin juhliin ja kaupunkeihin, ihan vaan kun harmittais niin vietävästi jos rakkaiden ihmisten tärkeät hetket jäisivät väliin, ja lisäksi käydä töissä. Ja niin vain tein sen! Nyt koen valloittavaa nuoruuden euforiaa, sillä niinkuin kaikilla typerillä mutta hauskoilla tarinoilla on tapana, tämäkin värittyi mukavasti matkalla kaikenmoisista kohtaamisista ja kommelluksista. Elän viikonloppua, jossa on muutakin kerrottavaa kuin kertyneet hiihtokilometrit tai läppärin edessä vaakatasossa greyn anatomian kanssa vietetyt tunnit!

Tämän viikonloppufiilistely kostautuu luultavasti huomenna yövuoron jälkeisten unien päättyessä väsymysmigreeniin ja siihen kuuluisaan äksyilyyn. Mutta siihen saakka voin hurrata itselleni ja nauttia hetken nuoruudenilluusiosta. Ja siitä, ettei enää ikinä tarvitse todistaa itselleen jaksavansa moista rumbaa.

oman elämäni makiat

Sain hyvältä ystävältäni pussillisen karkkia viime synttärilahjaksi. Tunnetustihan rakastan karkkia, irtokarkkipussi ei sinänsä yllättänyt. Mutta kyseessä ei ollutkaan mikä tahansa karkkipussi. Se nimittäin sisälsi kaksikymmentäyhdeksän karkkia, jokainen kuvaamaan yhtä vuotta elämästäni. Karkkipussiin liittyi tehtävä: minun tuli liittää jokainen karkeista yhteen ikävuoteeni. Tavoilleni uskollisena söin karkit heti kuin mahdollista mutta en ennenkuin olin kuvannut niistä jokaisen. Vakaa tarkoitukseni on vielä joskus laittaa elämäni karkit jonoon ja kuvaavaan järjestykseen.

Näin kolmenkympin kynnyksellä huomaan jollain tavalla tekeväni tiliä kuluneista vuosista. Pohdin, onko jotain mitä ehdottomasti haluan tehdä ennen kuin kolmekymppiä pamahtaa lasiin. Tiedän, että jollekin se saattaa kuulostaa typerältä. Minulle ei. Nyt jos koskaan on hyvä aika pysähtyä, miettiä omia aikaansaannoksiaan ja tulevaisuuden toiveita. Haluan sallia itselleni kriiseilyn ja uusien suunnanottojen mahdollisuuden. Haluan pitää itseni kartalla siitä, missä mennään, varmistaa, etten joku päivä herää suremaan elämätöntä elämää.

Kuten todettu, karkit on syöty vaikka jonot jäivätkin muodostamatta. Ehkä joku päivä selaan kuvat läpi ja muodostan elämäni herkkujonon.  Siihen saakka tyydyn toteamaan: elämäni on ollut hyvää ja maukasta. Toki tiettyjä aikakausia värittää vahvasti synkät sävyt, kirpeät maut tai pitkä piina. Kaikesta saan kuitenkin olla kiitollinen. Minä olen saanut elää hyvää elämää, enkä vuottakaan vaihtaisi pois.

Muistojen Pariisi

Kymmenen vuotta sitten, 

Pariisissa,

rakkaan ystäväni kanssa.

Pitkin kapeita kujia opaskirja kädessämme joka päivä uusia reittejä etsien, 

seuraten konditorioiden tuoksuja, 

kävelimme ylitse Marilyn Monroen haameen helmoja nostattaneita tuuletuskanavien, 

ihailimme Eiffel-tornin valoshowta iltaisin majapaikkamme ikkunasta, 

kävimme ilmaisvessassa Louvressa 

-ja haaveilimme punaviinilasillisten äärellä.

Kirjoitimme reissulla itsellemme kirjeet 20-vuotiaalta 25-vuotiaalle itsellemme. Ehkäpä tämä blogi on kirje minulle alle 30-vuotiaalta itseltäni yli 30-vuotiaalle itselleni.

Tulevaisuus.

Minua ei pelota. Samalla minua juurikin pelottaa. 

Minulla on edelleen haaveita. Samalla toiset haaveet ovat jo haalistuneet.

Minä olen saanut toteuttaa itseäni. Toisaalta olen antanut muiden rajata sitä, mitä minä olen.

Kuinka oppisin elämään niin, että saisin olla kiitollinen jokaisesta päivästä? Kuinka kääntäisin katkerankin ajatuksen iloksi muiden puolesta? Kuinka osoittaisin vajavaista rakkauttani kaikkia heitä kohtaan, jotka sitä tarvitsevat?

Pariisiin palaan, 

muistan,

kuinka auringon polttamat puiden lehdet juoksivat kilpaa tuulessa,

kuinka käteni hipaisi rautaista porttikongin tolppaa,

kuinka juoksimme, lopuksi ilman kenkiä, pariisin keskustasta viiden kilometrin matkan majapaikkaamme kaatosateessa ukkosen jylistessä.

- hullut suomalaiset.

Miksi unohdan niin usein nauttia tästä hetkestä?

Miksi annan hyvin hetkien peittyä suoritusten alle?

Miksi?

Haluan muistaa vielä kymmenenkin vuoden päästä, kuinka minä olin läsnä itselleni ja muille, ja kuinka nautin siitä, mitä elämä minulle tarjosi kaikessa hulluudessaan.

Sasa

Ja siitä se ajatus sitten lähti.

"Eikös sullakin pian ikä ota vastaan?"

Kiitos, kumarrus ja kirpaiseva isku vyön alle. Nöyryytys, poistuminen tilanteesta. Hetken päästä sätin peiliä, näin jälkikäteen keksisin lukuisia pikkuilkeitä vastauksia. Siinä tilanteessa löi tyhjää, tietenkin. 

Olin vuosia sitä mieltä, etten koskaan halua lapsia. En ehkä miestäkään. Suurin haaveeni oli mahduttaa kaikki  maallinen omaisuuteni rinkkaan ja lähteä sinne, minne tuuli milloinkin puhalsi. Teininä en uskonut edes eläväni yli 25-vuotiaaksi, ajatuskin sai inhottavat kylmänväreet kulkemaan. Olin ikinuori, kuten kaikkien teinien kuuluukin. Jotenkin se ajatus jäi päälle, ehkä. 

Ja yhtäkkiä sitä huomaa olevansa pian kolmekymppinen vaimo vakituisessa työpaikassa, haaveilemassa omasta kodista ja jälkikasvusta. Ajanjaksojen väliin mahtuu ymmärrettävästi liuta itkupotkuraivareita, epäonnistuneita ihmissuhteita, omaan taustaan ja perheeseen liittyviä kriisejä, suruja, luopumisia, väsymystä ja luovuttamista. Kaikkea sitä, minkä voisi tiivistää yhden sanan alle: kasvaminen. Mutta ennenkaikkea, sen yhden ihmisen löytämistä, jonka rintaa vasten on ollut turvallista itkeä, jonka kanssa luottamusta on saanut opetella, ja jonka kanssa on saanut löytää haaveilemisen lahjan uudelleen. Jonka kanssa voisin minäkin, kaikesta kriiseilyistäni huolimatta onnistua. 

Muutokseen sopeutuminen ottaa aikaa. Menneisyyteen ei voi jäädä, eteenpäin on mentävä. Mielekkäästi, täyttä elämää eläen, haikailematta eteen- tai taaksepäin. Se on ehkä oman elämäni haasteista tiukin. Ja kun päälle painaa se katkera kolmekymppinen, aika, jolloin paketin pitäisi olla jo valmis, meinaa pikkasen riipasta. 

Uudenvuoden alla, hirsimökin pedeille pötkötellessämme huomasimme toisen kirjoittajan kanssa jakavamme synttärikuukauden lisäksi moniakin ajatuksia juuri tähän kirottuun ikään liittyen. Siinä itkunaurun välissä hän heitti ajatuksen blogista, jossa tuntojaan purkaa, ja tässä ollaan! Vähän hurjistuttaa lähteä tälle matkalle, tulee se sitten olemaan lyhyt tai pitkä, mutta ihmisellä on onneksi oikeus kokeilla ja tutkia. 

Titityy