Nyt niistä vauvoista!

(Varoitus! Luvassa hiomatonta ajatuksenvirtaa, totuuksia minulle. Tiedän liikkuvani veitsenterällä.)

Niin, kuten todettu, en ole lähtökohtaisesti ollut ihminen, jonka suurin toive on olla äiti. Rehellisesti, olisin monille ystävilleni suonut äitiyden minua ennemmin, heistä kun monet ovat äidiksi jo vuosia halunneet. En minä ole, ainakaan yhtä kauaa. Freud voisi paljon veistellä viestiä ja vitsiä varsinkin syistä, enkä ihan voi villaisella painaa omaa perhetaustaani. Minulle onnellinen koti ei ole ollut automaatio, ja luurankoja on kaapeista sadellut vielä pitkälle aikuisiälle saakka. Se on varmasti syynä myös siihen, että sitoutuminen tuntui joskus mahdottomalta ajatukselta, äitiydestä puhumattakaan.

Mutta jotain on muuttunut. Luulen muutoksen lähteneen vähitellen, alkaen niistä iloisista viesteistä lähipiirissä ja äidiksi tulevien hehkuvista poskista, ilosta säihkyvistä silmistä. Perhetyöntekijänä muistan hetken, kun keinuttelin kiikkustuolissa vastikään sairaalasta päässyt keskostyttö sylissäni. Seurailin tuntikausia hänen pienten kasvojensa ilmeitä, varpaiden kipristelyä ja pienen rintakehän kohoilua. Niin kliseistä kuin se onkin, jokin sisälläni liikahti.

Vähitellen ollaan tultu aikaan, kun huomaan kaipaavani äitiyttä. Pelonsekaisesti, varovasti. Sen ääneen sanominen kauhistuttaa, eihän mikään ole varmaa. Ensimmäistä kertaa huomaan kysymysten lapsien saamisesta jollain tasolla sattuvan. Onko arvoni naisena ja/tai vaimona sidottu siihen, onko kohdussani elämää tai edes toivoa siitä? Entä jos minusta ei koskaan tulekaan äitiä? Tai vielä pahempaa, tulee äiti mutta ihan kamala! Ja mies lähtee ja lapset vihaa ja itsekin katkeroidun ja kyynistyn! On helpompi kieltää toive kuin toivoa avoimesti ja pettyä. Vai onko? Entä jos uskaltaisinkin sanoa ääneen toiveeni ja pelkoni niillekin, jotka kevyesti kysymyksen ilmoille heittävät, vaikuttaisiko se? Uskaltaisiko joku toinenkin sen jälkeen? Saisiko tunne silloin tarvitsemansa tilan?

Muutama viikko sitten näin unen, jossa minulla oli pieni, vaaleakutrinen reipas poika. Minun poikani. Unista voi jokainen olla mitä tahansa mieltä, mutta minä haluan uskoa siihen lupauksena. Joskus minä voin olla äiti, ja minä voin rakastaa, omalla, välillä rikkinäisellä tavallani. Minun perheeni voi olla onnellinen, omalla rikkinäisellä tavallaan. Mennyttä elämääni en voi muuttaa, mutta kaikkeni teen, että tulevassa on paljon naurua, iloa ja onnenkyyneleitä.