sunnuntai 16. kesäkuuta 2013

kotona.

ystävät ja tuttavat suomen chigagosta, tämä on teille! silmänurkka kostui kun katselin ah niin tuttuja maisemia. mun piti kirjoittaa tällä otsikolla jo aiemmin, brädi toimi viimeisenä pakotteena avata sanainen arkkuni.

olen nimittäin siinä onnellisessa asemassa, että omistan useita koteja. viime viikon vietin idässä karjalanpiirakoiden luvatussa maassa, tällä viikolla toin likavaatepyykkien täyttämät laukkuni takaisin arabiaan ja pyörähdin niin rakkassa lahdessakin ystävää juhlimassa, muutamia kodeistani mainitakseni. itä-jerusalemin rukouskutsu saa sydämeni värähtämään tutulla, turvallisella tavalla, samoin tampereen mukulakivikadut ja skövden pieni torialue. jokaisesta paikasta voisin kirjoittaa vähintään useita kirjoja, jokainen kodeistani ansaitsisi sen.

mutta tämä kirjoitus olkoon omistettu idälle. aina siellä käydessäni huomaan kamppailevani ristiriitaisten tunteiden kanssa. vajoan helposti muisteloihin kulkiessani tuttuja hiekkateitä ja tirauttelen itkuja yhdessä jos toisessakin kadunkulmassa. menneisyyden tunnevyöryistä on välillä haastavaa siirtyä nykyisyyteen. eikä vähiten sen takia, että edelleen koen suurensuuria haasteita perheeseeni liittyen (vai onko tämä ehkä yksi niistä elämän never ending storyista? kenties.). vuosien harvat kotikäynnit ja niiden aikana tapahtunut kasvu on välillä kipeän räikeässä ristiriidassa sen kuvan kanssa, mikä perheelläni minusta on. kuinka olla läsnä nykyisenä minuna kun minusta oletetaan jotain ihan muuta? perheeni puhumattomuuden kulttuuri uhkaa nielaista minusta ison palan, pakottaa muottiin ja vetäytymään kuoreen silloinkin kun hiljaisuus raastaa, repii, rikkoo. ja silti, siitä huolimatta että heidän kanssaan oleminen sattuu välillä niin helkkarista, on siinä jotain mihin juuret ovat tiukasti kietoutuneet, jotain pysyvää ja vettä sakeampaa. siksi jatkan taistelua, sydän vereslihalla, voidakseni olla läsnä Minuna. koska he ovat osa minua ja minä heitä.

ja voidakseni myös toivottavasti joskus antaa erilaisen perinnön omille lapsilleni.

2 kommenttia:

  1. Niinpä niin, perhe on usein sekä paras että pahin.

    VastaaPoista
  2. jep! ja luultavasti vuosien päästä omat kullanmurut spekuloivat näitä aivan samoja asioita. heh.

    VastaaPoista