olen viime aikoina kuullut useammastakin suusta lauseen "sosionomit valittaa aina!" en tiedä onko kyseessä epäsuora vihjaus omasta toiminnastani vai mahdollisesti superkurja yleistys. oli niin tai näin, on se saanut mut miettimään omaa tapaani ilmaista asioita. ja tottahan se on, että usein puran työn tuottamaa henkistä taakkaa siitä purnaamalla ja ruotimalla, eli parannuksen paikka! kuitenkin, huomaan samalla tarpeen selittää omaa uravalintaani, vastaiskuksi valitus-lausetta usein seuranneelle "no jos se on niin vaikeeta nii miksei ne vaan lopeta!".
minusta piti tulla opettaja. tai kampaaja. kasvatustieteitä jopa kerran hain opiskelemaan, tosin pääsykokeisiin menin vähän läpällä ja lukematta. sosionomiksi päädyin koska halusin opiskella nuorisotyötä, kristillisillä painotuksilla. ja kuten monet muutkin samoista lähtökohdista ponnistavat, löysin itseni haikailemasta lastensuojeluun. jokin siinä imaisi mukanaan ensi hetkestä lähtien. se vei mun sydämen, nää nuoret vei mun sydämen. kiertoteitse päädyin lopulta unelmatyöpaikkaani, jossa olen pian pari vuotta porskuttanut, vääntänyt kättä vuorontellen työkavereiden ja teiniräkänokkien kanssa. kahteen vuoteen on mahtunut paljon, ennenkaikkea oppimista, varmasti aimo annos sitä valittamista mutta yhä syvenevä tietoisuus siitä, että tätä minä haluan tehdä, tähän mut on kutsuttu.
(ja jos joku yökkäilee jo tässä vaiheessa, en suosittele jatkamaan)
aloittaessani tämän työn tiesin mihin ryhdyn. totesin jopa, että haluan tehdä tätä työtä niin paljon, että olen valmis jopa epäonnistumaan. (sitä ei kauaa tarvittu odotella...) haluan oppia, haluan ymmärtää, haluan kehittyä paremmaksi. mutta kun, nyt se haastava... ei vaan yksi haastavimmista, tätä työtä ei kokemukseni mukaan voi tehdä muulla kuin persoonallaan. ja jos haluaa muuttua, täytyy muutoksen lähteä persoonasta käsin. minusta. sisältä. käyn siis jatkuvaa prosessia itseni kanssa, jotta voisin tehdä päätökset ja ratkaisut, jopa normaalin kanssakäymisen minuna mutta samalla rautaisena ammattilaisena. nuoret, joiden kanssa työtä teen, aistivat, jos en ole sanojeni takana tai jos toimin epäaidosti. samaan aikaan minun pitää olla lähellä mutta koko ajan valmiudessa ottaa pari askelta taaksepäin voidakseni arvioida tilannetta kauempaa. vaikka nuoret elävätkin hyvin normaalia elämää, täytyy minun olla valmis perustelemaan motiivini sille, miksi teen normaalitkin asiat niinkuin teen. kaikessa on taustalla jotain. ja jälleen kerran, tehdä tämä aidosti.
lisäämällä tähän sisäiseen prosessiin ne itse asiakkaat, heidän lähiverkostonsa saat yhtälön, jonka kanssa työskentelen. ainiin, ja ne työkaverit. niijoo, ja se ainainen säästöbudjetti ja hitonmoiset paineet kaikkialta tuottaa vaikka tuottaa ei voi.
myönnän. olen helkkarin ylpeä siitä mitä teen ja väitän olevani hyvä työntekijä. en siksi koska pelastaisin ihmisiä tai koska muuttaisin ihmiselämiä. se ei ole tehtäväni, siihen en edes pyri. on Yksi joka voi sen tehdä, ja se en ole minä. hyvä työntekijä olen siksi, että olen saanut nuoren itkemään. koska olen saanut nuoren suuttumaan. olen saanut nuoren nauramaankin, mutta vähintään yhtä lujaa raivoamaan ja huutamaan. olen seissyt rajana silloin kun nuori ei ole pystynyt itselleen rajaa asettaa ja ottanut vastaan kaiken sen sydämen pohjasta tulevan vihan, joka ei todellisuudessa edes minulle kuulu. olen nähnyt kuinka nuori nousee, uskaltaa ottaa siivet käyttöönsä ja lähtee lentoon taakseen katsomatta. olen hyvä työntekijä, koska aina en osaa, usein epäonnistun ja joudun pyytämään anteeksi. koska olen ihminen.
ei tämä ole mitään hiton hyväntekeväisyyttä eikä tämä työ tee minusta yhtään sen parempaa ihmistä. en odota kiitosta, palkan saan kuukausittain ja sillä hyvä. mutta tämä on mun paikkani olla. tässä seison, muutakin voisin, mutta en halua. jos joskus tulee tilanne, etten enää halua, lähden. siihen saakka pidän pääni pystyssä, yritän hillitä kieltäni valittamisen suhteen ja toitoan ilmeisesti nykyään liian harvoin toteamaani lausetta: mä rakastan mun työtä!
Piirun verran vaille kolmekymppisten naisten ajatuksia mm. vauvoista, virasta, vaimoudesta ja veloista.
lauantai 22. kesäkuuta 2013
sunnuntai 16. kesäkuuta 2013
kotona.
olen nimittäin siinä onnellisessa asemassa, että omistan useita koteja. viime viikon vietin idässä karjalanpiirakoiden luvatussa maassa, tällä viikolla toin likavaatepyykkien täyttämät laukkuni takaisin arabiaan ja pyörähdin niin rakkassa lahdessakin ystävää juhlimassa, muutamia kodeistani mainitakseni. itä-jerusalemin rukouskutsu saa sydämeni värähtämään tutulla, turvallisella tavalla, samoin tampereen mukulakivikadut ja skövden pieni torialue. jokaisesta paikasta voisin kirjoittaa vähintään useita kirjoja, jokainen kodeistani ansaitsisi sen.
mutta tämä kirjoitus olkoon omistettu idälle. aina siellä käydessäni huomaan kamppailevani ristiriitaisten tunteiden kanssa. vajoan helposti muisteloihin kulkiessani tuttuja hiekkateitä ja tirauttelen itkuja yhdessä jos toisessakin kadunkulmassa. menneisyyden tunnevyöryistä on välillä haastavaa siirtyä nykyisyyteen. eikä vähiten sen takia, että edelleen koen suurensuuria haasteita perheeseeni liittyen (vai onko tämä ehkä yksi niistä elämän never ending storyista? kenties.). vuosien harvat kotikäynnit ja niiden aikana tapahtunut kasvu on välillä kipeän räikeässä ristiriidassa sen kuvan kanssa, mikä perheelläni minusta on. kuinka olla läsnä nykyisenä minuna kun minusta oletetaan jotain ihan muuta? perheeni puhumattomuuden kulttuuri uhkaa nielaista minusta ison palan, pakottaa muottiin ja vetäytymään kuoreen silloinkin kun hiljaisuus raastaa, repii, rikkoo. ja silti, siitä huolimatta että heidän kanssaan oleminen sattuu välillä niin helkkarista, on siinä jotain mihin juuret ovat tiukasti kietoutuneet, jotain pysyvää ja vettä sakeampaa. siksi jatkan taistelua, sydän vereslihalla, voidakseni olla läsnä Minuna. koska he ovat osa minua ja minä heitä.
ja voidakseni myös toivottavasti joskus antaa erilaisen perinnön omille lapsilleni.
lauantai 1. kesäkuuta 2013
haamuista.
Tänään joudun olemaan mielikuvitukseton, ja siteeraamaan itseäni. Olin nimittäin eilen keikalla ja
yllättäin pieni keikkapaikka olikin täynnä ihmisiä menneisyydestä, ystäviä ja hyvän päivän tuttuja. Edellisessä blogissani joskus kirjoitinkin heistä, haamuista, näin:
Noniin, nyt niistä haamuista. Minä nimittäin pidän niistä. Häivähdyksistä menneestä elämästä ja ihmisistä. Kahvikuppia kannatteleva pipopäinen poika metron liukuportaissa nostaa mieleen vuosien takaiset huolettomat kesäyöt, rahattoman mutta ah niin kokemusrikkaan elämänvaiheen alati vaihtuvine tunteineen ja uusine kohtaamisineen. Tai yllättäin vastaan tullut asuntoilmoitus, allekirjoituksena nimi joka joskus sai veren pysähtymään ja sydämen pakahtumaan. Niin, minä rakastan menneiden muistelua, niitä sykähdyttäviä tunteita joita menneet minussa herättävät. Kiinnyn aina enemmän ihmisiin kuin paikkoihin joten kaiken sen historian havinan mieleeni tuovat ensisijaisesti nuo elämäni tähtinäyttelijät, haamut.
Niin, minä pidän haamuista. Aika tekee tehtävänsä lähes poikkeuksetta, valelee rumat ja ahdistavimmatkin hetket rustiikilla muokaten niistä romanttisen tarinan. Mennyt ei yleisesti ottaen ole minulle se ongelma. Sen sijaan nykyisyys tuottaa useinkin ongelmia. Kun tuo ajanhittolainen ei toimi toivotun nopeasti vaan antaa nykyhetken kirvellä ennen tarinan kultaantumista.
Todellisuus sen usein tekee, kiskoo minut takaisin. Muistuttaa tästä hetkestä ja sen hyvyydestä, kaikista sen väreistä ja säikeistä. Miten rakkaus ja romantiikka eivät kulje vain menneissä tapahtumissa vaan yhtälailla tässä ja nyt. Siinä iltapalassa joka odottaa valmiina pitkän työpäivän jälkeen, hymyssä keskellä yötä molempien havahduttua yhtä aikaa, sylissä johon käpertyä pettymyksen kohdatessa, katseessa joka rakastaa silloinkin kun huudan mene pois koko pienen sieluni kurjuudesta.
Niin, minä pidän haamuista. Lähes yhtä paljon kuin elämästäni tässä ja nyt.
Huvituin huomatessani hurraavani samalle biisille kuin yksi elämäni tärkeimmistä haamuista, aivan samassa kohtaa. Jotain tapahtui niissä yhdessä vietetyissä vuosissa, jotain peruuttamatonta. Jotain minussa on hänessä, jotain hänestä jäänyt minuun kiinni. Palaksi kurkkuun, malkaksi silmään. Vieläkin, vuosien jälkeen kirpaisee. Ja ei, tässä ei ole kysymys menneen haikailusta, vaikka siltä ehkä kuulostaakin. Enemmän yritän löytää sen, miten kääntää menneet voitoksi, ja miten antaa itselleni anteeksi kerta toisensa jälkeen sen, miten huonosti olen ihmisiä kohdellut. Miten en osannut muuta kuin imeä kaiken sen energian minkä irti sai, voidakseni jaksaa itse jatkaa matkaa. Miten poljin toista ollakseni itse korkeammalla, vaikka todellisuudessa vajosin, vajosin, vajosin.
Niin, ja milloin se ei enää sattuisi, se muistaminen.
Mennyt, rustiikkinen tai vielä kuorrutustaan kaipaava, ei muutu. Mutta minä muutun, toivottavasti. Tänään voin, saan olla erilainen kuin eilen, huomenna saan antaa itselleni mahdollisuuden toimia toisin. Ylihuomennakaan en yllä ylivertaisuuteen ja ensi viikolla vielä epäonnistun. Mutta minä jatkan. Koska kauneimmaksikaan maalattu menneisyys ei vedä vertoja sille, mitä tulevaisuus voi tuoda. Ja koska minuksi voin kasvaa vain elämällä.

tiistai 14. toukokuuta 2013
Hormooniraivokiukkuitkukohtaus
Siinä itki impi illan, kaikerteli kaiken yötä
rannalla vesikivellä, laajalla lahen perällä.
Valitsin alle kouluikäisenä kesäretkellä taidemuseosta matkamuistokseni Kalevala-aiheisen taulun, johon oli liitetty yllä olevat Kalevalan säkeet. Vanhempani antoivat minun ostaa sen, sillä heitä huvitti valintani. Niin, mie oon pienestä pitäen ollut sellainen, itkijä. Itken ilosta, surusta, kivusta, tuskasta, rakkaudesta, liikutuksesta, vihasta...
Viikonloppu kulminoitui suolaisiin kyyneliin;
Äitienpäivän tunnetila oli hallitsematon tunnemyrsky ja kipeät, karvaat kyyneleet. Selittämätöntä, holtitonta käytöstä ja raivoa.
Seuraavana päivänä saapui jokakuukautinen ystävämme vierailulleen.
Miten toivoisinkaan, että jonain päivänä saisin olla se, jonka ympärille keräännytään tuona toukokuisena päivänä, joka juuri nyt tuntuu niin kipeältä.
En löydä vieläkään sanoja tähän kaikkeen. On vain tunteita, jotka eivät enää suostu pysymään naamarin takana piilossa muiden katseilta. Sanatonna, kyynelin, olen kuunnellut viime aikoina seuraavia tunteiden tulkitsijoita. Viitasen Piia puhuttelee laulullaan Miltä tuntuu, äitienpäivää seuraavana iltana kuulin radiosta ensimmäistä kertaa Arttu Wiskarin biisin Ikuisesti kahdestaan ja itkuhan siinäkin tuli.
Itkijänainen.
sunnuntai 5. toukokuuta 2013
Tasan sata!
Sata asiaa, jotka tekevät minut onnelliseksi:
1.Usko. 2.Mies. 3.Ystävät. 4.Kävelylenkit. 5.Kummityttö. 6.Leskenlehdet. 7.Arasti vihertävä nurmikko. 8.Uusi paita. 9.Auto. 10.Kevät. 11.Juokseminen. 12.Pyöräily. 13.Uusi pyöräilykypärä. 14.Aurinkoiset illat. 15.Koirat. 16.Vauvauutiset. 17.Työporukka. 18.Nuoret töissä. 19.Blogit. 20.Suunnitelmat. 21.Haaveilu. 22.Koti. 23.Appivanhemmat. 24.Lankomiehet. 25.Kodit monissa kaupungeissa, monissa maissa. 26.Keväinen Helsinki. 27.Björn Borgin pikkarit. 28.Uusi sarja, jota seurata. 29.Hyvä kahvi. 30.Onnistumisen kokemukset. 31.Turkinpippurit. 32.Hymyilevät ihmiset. 33.Kasvaminen. 34.Kesän odotus. 35.Parantuva polvi. 35.Irtokarkit. 36.Tasapaino. 37.Haasteet. 38.Kengät. 39.Ratikkamatkat. 40.Kumpula. 41.Vanhankaupungin koski. 42.Arabian rantabulevardi. 43.Naapurit. 44.Talonmies. 45.Uudet jäätelömaut. 46.Matkakuume. 47.Kirkkaanväriset kynnet. 48.Ester. 49.Oivallukset. 50.Puuhastelu illalla ulkona. 51.Autolla ajaminen. 52.Juoksutrikoot. 53.Salikortti. 54.Oma sänky. 55.Puistohengailut. 56.Mummi. 57.Juhlat. 58.Menneisyys. 59.Tulevaisuus. 60.Leffat. 61.Koskemattomat. 62.Pitkät keskustelut. 63.Satunnaiset, lyhyet kohtaamiset. 64.Päiväunet. 65.Oppiminen. 66.Epäonnistuminen. 67.Kokeneempien viisaudet. 68.Youtube. 69.Varavanhemmat. 70.Vastuu. 71.Kolmekymppiä. 72.Ámmatillisuus. 73.Spontaanit tempaukset. 74.Pitkäjänteisyys. 75.Lenkkarit. 76.Löydöt. 77.Post it-laput. 78.Instagram. 79.Vastaukset. 80.Kysymykset. 81.Listat. 82.Menolippu. 83.Mäkkäri. 84.Valkosipuli. 85.Pitkät aamut. 86.Vuorotyö. 87.Linnunlaulu. 89.Vasta. 90.Sauna. 91.Koivukujat. 92.Valkovuokot. 93.Hiljaisuus. 94.Palkka. 95.Leipomukset. 96.Minuus. 97.Kevätsade. 98.Purot. 99.Valkoviini. 100.Suklaa.
Mikä sut tekee onnelliseksi?

lauantai 27. huhtikuuta 2013
kohtuus kaikessa
Että näin.
Olimme eri mieltä polveni kanssa siitä, onko 16km hyvä idea vai ei.
Lähestyvään kolmekymppisyyteen on liittynyt mulla vahvasti ajatus "Jos ei nyt, ei koskaa". Kaikki mitä olen ikinä ajatellut tekeväni, täytyisi tehdä nyt, ennenkuin se kamala kolmekymppiä tulee eikä enää ehdi. Yhtenä näistä syksyllä odottava puolimaraton. Ikinä en ole ollut pitkäjänteinen, suunnitelmallinen ihminen, päättäväisyys on hiiren tasoa ja laiskuus elämää ohjaava voima. Päinvastoin, johonkin toimeen ryhtyessäni lähden suurella innolla (ja äänellä) mukaan, vakuuttuneena asian tulipalokiireestä ja elämää suuremmasta tarkoituksesta. Kunnes kyllästyn. Peliin laitetaan kaikki, mutta se varsinainen työstämisvaihe jää harmillisen usein lyhyeksi. Aikaa koko prosessiin alkuinnostuksesta täydelliseen kyllästymiseen ja jopa mahdolliseen uuteen innostumiseen kuluu pahimmillaan kymmenen minuuttia. Enkä edes liioittele. Voi siis olla, että vuosien varrella on tullut kerran jos toisenkin lyötyä yli.
Niin tälläkin kertaa. Kun ensinnäkin sain itseni sitoutettua ajatukseen suunnitelmasta, joka huipentuu puolen vuoden päästä, vapisevin sormin kirjoitettua nimeni osallistujalistaan, oli aika laittaa sata lasiin ja antaa mennä. Mutta kun kestävyysurheilussa sillä ei päästäkään niin pitkälle, ei varsinkaan sinne maaliin saakka. Ei näköjään edes puolimatkaan. On pakko antaa lihaksille aikaa sekä kehittyä että levätä, että joskus voi saavuttaa tavoitteen, ylittää itsensä. Kun hammasta purren linkkasin viimeisiä metrejä kotiin tuskanhien kihotessa otsalle, vannoin ja vakuutin, että tällä kertaa yrittäisin edes hillitä sangviinikon luonnetta ja ottaa rauhallisemmin seuraavalla kerralla. Aikaa on vielä ruhtinaallisesti, kesän ehdin juoksennella ja vähitellen kohottaa juoksukuntoa tavoitetta kohti.
Ja kappas vaan, niinhän se taitaa olla elämässäkin. Aikaa on, ainakin toivottavasti, vielä vuosikausia. Jopa kolmenkympin jälkeenkin toteuttaa niitä toteutumattomia unelmia. Elämä jatkunee rajapyykkien jälkeenkin. Ehkä erilaisena, ehkä ei. Ehkä vuosien myötä huomaan unelmieni muuttuvan, asettuvan erilaiseen tärkeysjärjestykseen. Voi olla, että jotkut unelmista jäävät uusien alle, jotkut toteutumatta muuten vain. Kaikkea en ehkä voikaan saada. Kaiken keskellä kai olennaisinta on, että olen onnellinen nyt. Huomisesta en tiedä, mutta näillä näkymin sekin vaikuttaisi ihan mukavalta. Ja sen jälkeinen elämä... No, katsotaan sitä sitten.
Yövuoroterveisin,
Tytti

keskiviikko 24. huhtikuuta 2013
Ylitin itseni.
Selvisin työpäivästä,
istuin kuuliaisena kasvatustieteen perusteiden viimeisellä ohjausluennolla,
hikoilin reilun tunnin ensikertalaisena bodycompatissa ja
kävelin karkkikaupan ohitse sen sijaan, että olisin mennyt ostoksille kulutettujen 700 kalorin kunniaksi!
Kotiin kävellessä taivas oli sininen ja auringon viime säteet väreilivät ilmassa. Elän!
Hurjasti on ajatuksia sieltä ja täältä, kunhan niitä saisi sanoiksi koottua.
Tuntuu, että elämässä tapahtuu tällä hetkellä paljon. On rakennuspuuhaan ryhtymistä ja siihen liittyviä asioita sata, on uuden työn tuomat uudet haasteet ja on toteutumattomia toiveita, joille on ryhdytty tekemään jotain. Paljon prosessia ja paljon kaaosta.
Kaiken kaaoksen keskellä tuntuu hyvältä olla juuri tässä hetkessä ja nimenomaan läsnä itselleen ja lähimmäisilleen - tunnen eläväni!
Tästä on hyvä jatkaa.
Mie
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)