valivalivali.

olen viime aikoina kuullut useammastakin suusta lauseen "sosionomit valittaa aina!" en tiedä onko kyseessä epäsuora vihjaus omasta toiminnastani vai mahdollisesti superkurja yleistys. oli niin tai näin, on se saanut mut miettimään omaa tapaani ilmaista asioita. ja tottahan se on, että usein puran työn tuottamaa henkistä taakkaa siitä purnaamalla ja ruotimalla, eli parannuksen paikka! kuitenkin, huomaan samalla tarpeen selittää omaa uravalintaani, vastaiskuksi valitus-lausetta usein seuranneelle "no jos se on niin vaikeeta nii miksei ne vaan lopeta!".

minusta piti tulla opettaja. tai kampaaja. kasvatustieteitä jopa kerran hain opiskelemaan, tosin pääsykokeisiin menin vähän läpällä ja lukematta. sosionomiksi päädyin koska halusin opiskella nuorisotyötä, kristillisillä painotuksilla. ja kuten monet muutkin samoista lähtökohdista ponnistavat, löysin itseni haikailemasta lastensuojeluun. jokin siinä imaisi mukanaan ensi hetkestä lähtien. se vei mun sydämen, nää nuoret vei mun sydämen. kiertoteitse päädyin lopulta unelmatyöpaikkaani, jossa olen pian pari vuotta porskuttanut, vääntänyt kättä vuorontellen työkavereiden ja teiniräkänokkien kanssa. kahteen vuoteen on mahtunut paljon, ennenkaikkea oppimista, varmasti aimo annos sitä valittamista mutta yhä syvenevä tietoisuus siitä, että tätä minä haluan tehdä, tähän mut on kutsuttu.

(ja jos joku yökkäilee jo tässä vaiheessa, en suosittele jatkamaan)

aloittaessani tämän työn tiesin mihin ryhdyn. totesin jopa, että haluan tehdä tätä työtä niin paljon, että olen valmis jopa epäonnistumaan. (sitä ei kauaa tarvittu odotella...) haluan oppia, haluan ymmärtää, haluan kehittyä paremmaksi. mutta kun, nyt se haastava... ei vaan yksi haastavimmista, tätä työtä ei kokemukseni mukaan voi tehdä muulla kuin persoonallaan. ja jos haluaa muuttua, täytyy muutoksen lähteä persoonasta käsin. minusta. sisältä. käyn siis jatkuvaa prosessia itseni kanssa, jotta voisin tehdä päätökset ja ratkaisut, jopa normaalin kanssakäymisen minuna mutta samalla rautaisena ammattilaisena. nuoret, joiden kanssa työtä teen, aistivat, jos en ole sanojeni takana tai jos toimin epäaidosti. samaan aikaan minun pitää olla lähellä mutta koko ajan valmiudessa ottaa pari askelta taaksepäin voidakseni arvioida tilannetta kauempaa. vaikka nuoret elävätkin hyvin normaalia elämää, täytyy minun olla valmis perustelemaan motiivini sille, miksi teen normaalitkin asiat niinkuin teen. kaikessa on taustalla jotain. ja jälleen kerran, tehdä tämä aidosti.

lisäämällä tähän sisäiseen prosessiin ne itse asiakkaat, heidän lähiverkostonsa saat yhtälön, jonka kanssa työskentelen. ainiin, ja ne työkaverit. niijoo, ja se ainainen säästöbudjetti ja hitonmoiset paineet kaikkialta tuottaa vaikka tuottaa ei voi.

myönnän. olen helkkarin ylpeä siitä mitä teen ja väitän olevani hyvä työntekijä. en siksi koska pelastaisin ihmisiä tai koska muuttaisin ihmiselämiä. se ei ole tehtäväni, siihen en edes pyri. on Yksi joka voi sen tehdä, ja se en ole minä. hyvä työntekijä olen siksi, että olen saanut nuoren itkemään. koska olen saanut nuoren suuttumaan. olen saanut nuoren nauramaankin, mutta vähintään yhtä lujaa raivoamaan ja huutamaan. olen seissyt rajana silloin kun nuori ei ole pystynyt itselleen rajaa asettaa ja ottanut vastaan kaiken sen sydämen pohjasta tulevan vihan, joka ei todellisuudessa edes minulle kuulu. olen nähnyt kuinka nuori nousee, uskaltaa ottaa siivet käyttöönsä ja lähtee lentoon taakseen katsomatta. olen hyvä työntekijä, koska aina en osaa, usein epäonnistun ja joudun pyytämään anteeksi. koska olen ihminen.

ei tämä ole mitään hiton hyväntekeväisyyttä eikä tämä työ tee minusta yhtään sen parempaa ihmistä. en odota kiitosta, palkan saan kuukausittain ja sillä hyvä. mutta tämä on mun paikkani olla. tässä seison, muutakin voisin, mutta en halua. jos joskus tulee tilanne, etten enää halua, lähden. siihen saakka pidän pääni pystyssä, yritän hillitä kieltäni valittamisen suhteen ja toitoan ilmeisesti nykyään liian harvoin toteamaani lausetta: mä rakastan mun työtä!